Peltoalueet ovat keskittyneet Etelä- ja Länsi-Suomeen, missä peltoriistalajeilla, kuten peltopyyllä, rusakolla ja sepelkyyhkyllä, on keskeinen rooli riistalajistossa. Vaihteleva ja monipuolinen maisema on edellytys runsaslajiselle ja –lukuiselle riistaeläimistölle. Monet riistalajit menestyvät monimuotoisessa ympäristössä, josta löytyy suojaa ja ruokaa tarjoava peltojen, metsien ja kosteikkojen mosaiikki.
Peltokanalinnut
Peltokanalinnuista fasaani on alun perin kokonaan ihmisen Eurooppaan ja Suomeen istuttama laji. Peltopyy kuuluu maamme lajistoon luonnonvaraisestikin, mutta taantunutta luonnonkantaa on elvytetty tarhaamalla ja istuttamalla. Etenkin Euroopassa fasaani ja peltopyy ovat tärkeitä riistalajeja, mutta Suomessa niiden merkitys riistalajeina on metsäkanalintuja vähäisempi. Niillä on kuitenkin suuri merkitys peltovaltaisilla alueilla sekä ylösajavien ja seisovien koirien koulutus- ja metsästysmielessä.
Peltopyy (Perdix perdix)
Peltopyy on kooltaan hieman pyytä pienempi. Yleisväritykseltään peltopyy on harmahtava, mutta pää ja kurkku ovat jyrkkärajaisesti oranssiruskeat. Lennossa näkyvin tuntomerkki on selvästi erottuva ruosteenruskea pyrstö.
Useimmiten lajiin törmää laajoilla peltoaukeilla, mutta myös rikkaruohokentät ja merenrantaniityt kelpaavat peltopyylle. Pesimäajan ulkopuolella peltopyyt liikkuvat yleensä pienissä tai korkeintaan parinkymmenen yksilön suuruisissa, hyvin tiiviissä parvissa. Ne ovat arkoja ja varovaisia ja joko painautuvat maahan tai juoksevat pakosalle hyvissä ajoin, ennen kuin niitä ehtii havaita. Talvisin peltopyyparven voi nähdä hangen sisään kaivautuneena ruokailemassa. Peltopyyn ääntely on kiihtynyttä ”rik-rik-rik” – ääntä.
Peltopyy pesii harvalukuisena ja paikoittaisena Etelä-Suomen ja länsirannikon viljely- ja joutomaiden reunamilla. Pesä on maassa, tavallisesti pellon pientareella korkean heinikon suojassa. Peltopyy tekee 10–30 munaa maahan rakentamaansa pesään. Poikaset ovat lentokykyisiä alle kahdessa viikossa.
Peltopyitä voi metsästää ilman pyyntilupaa Pohjanmaan sekä Etelä-, Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan kuntien alueella. Muualla maassa lajia metsästetään jonkin verran Suomen riistakeskuksen myöntämien pyyntilupien nojalla. Saalismäärät ovat vuositasolla muutamia tuhansia yksilöitä.
Uhanalaisuusluokitus elinvoimainen.
Kuuntele peltopyyn ääntä painamalla play-painiketta
Fasaani (Phasianus colchicus)
Fasaani on alkuperältään aasialainen, Eurooppaan istutettu laji. Suomeen laji tuotiin viime vuosisadan alussa. Kannan painopiste on Etelä- ja Länsi-Suomessa, ja sitä esiintyy aina Lapin läänin eteläosiin saakka. Fasaani viihtyy viljelysmaisemien reunoilla, pakettipelloilla ja etenkin talvisin jopa asutuksen keskellä, jolloin se on ruokintapaikkojen varassa ja tottuu tällöin hyvin myös ihmisiin.
Naaras on ulkonäöltään täysin erilainen kuin koiras; se on hiekanruskea ja tummakuvioinen. Kooltaan se on selvästi peltopyytä isompi. Fasaanin pyrstö ja jalat ovat pitkät. Tämä peltokanalintu juoksee usein kovaa vauhtia pakoon häiriön aiheuttajaa ja pyrähtää lentoon vasta viime hetkellä. Pitkä pyrstö on hyvä tuntomerkki myös lennossa.
Fasaanin munapesä on vain maassa oleva painauma, joka tehdään heinikkoon tai muun kasvillisuuden kätköön. Munia on yleensä kymmenkunta.
Lajia metsästetään pääasiassa seisovien ja ylösajavien koirien avulla. Saalismäärä on vuositasolla kymmeniätuhansia yksilöitä.
Uhanalaisuusluokitus elinvoimainen.
Kuuntele fasaanin ääntä painamalla play-painiketta
Kyyhkyt
Sepelkyyhkyn metsästys käynnistää paljon odotetun jahtikauden. Kyyhkyt ovat kerääntyneet pesimäkauden jälkeen parviksi ja valmistautuvat alkavaan muuttomatkaan. Tällöin ne ruokailevat lähinnä pelloilla ja joutomailla. Sepelkyyhky on ylivoimaisesti runsain laji ja syksyisten kyyhkyparvien valtalaji. Se on lajeista ainoa metsästettävä ja kyyhkynmetsästäjän onkin muistettava, että parviin liittyy joskus myös muita, rauhoitettuja kyyhkylajeja. Myös yksittäinen, lentävä kyyhky kannattaa katsoa tarkkaan ennen liipaisimen vetämistä.
Sepelkyyhky (Columba palumbus)
Sepelkyyhky on ylivoimaisesti runsain kyyhkylajimme, ja sitä esiintyy varsin yleisenä käytännössä koko maassa. Vain pohjoisimmasta Lapista laji puuttuu. Sepelkyyhky pesii metsissä ja metsäsaarekkeissa, mutta ruokailee yleensä avomailla kuten pelloilla. Sepelkyyhky syö lähinnä kasvisravintoa, mieluiten siemeniä, herneitä ja nuoria versoja. Sepelkyyhky pesii läpi kesän ja saattaa ehtiä pyöräyttää jopa 4 pesuetta. Pesimäajan ulkopuolella sepelkyyhkyt liikkuvat yleensä parvina.
Sepelkyyhky on suurin kyyhkymme. Parhaat värituntomerkit ovat lennossa näkyvät, siipien yläpinnoilla olevat valkoiset siipijuovat sekä kaulan sivulla oleva terävärajainen, valkoinen laikku eli sepel. Nuorelta sepelkyyhkyltä puuttuu kaulan sepelkuvio. Rinnassa on syvän viininpunertava sävy ja pyrstö on leveälti mustakärkinen. Muutoin sepelkyyhky on yleisväritykseltään melko tasaisen harmaa. Sen ääntely on kumeaa ”huu huu huu hu huu”, jota voi erehdyttävästi luulla pöllön huhuiluksi.
Sepelkyyhky on tyypillinen saalislaji etenkin eteläisen ja keskisen Suomen peltovaltaisilla alueilla. Saalismäärä on vuositasolla useita satojatuhansia yksilöitä. Lajia metsästetään usein kuvia eli kaaveita apuna käyttäen.
Uhanalaisuusluokitus elinvoimainen.
Kuuntele sepelkyyhkyn ääntä painamalla play-painiketta
Jäniseläimet
Jäniseläimet ovat pienikokoisia kasvinsyöjiä, joille tyypillistä on pitkät ja voimakkaat takaraajat sekä nopeat kannanvaihtelut. Suomessa tavataan luonnonvaraisena kolmea jänislajia: metsäjänis, rusakko ja villikani. Jänikset ovat alttiita taudeille ja ovat tärkeä ravintokohde monille nisäkkäille ja petolinnuille.
Rusakko (Lepus europaeus)
Rusakko on peltovaltaisten alueiden laji, mutta se menestyy myös metsissä, kunhan peltoja on lähistöllä. Useimmiten rusakon päivämakuupaikka sijaitsee metsäsaarekkeissa ja pellon reunoilla.
Rusakon väri on koko vuoden selkäpuolelta kellertävän ruskea ja mahapuolelta valkea. Talvikarva on jonkin verran vaaleampi. Korvat ovat pidemmät kuin kuono. Häntä on pidempi ja aina päältä musta, toisin kuin metsäjäniksellä.
Ravintoa ovat pääasiassa ruohovartiset kasvit. Rusakko ruokailee viljelyksillä vilja-, heinä- ja juurikaspelloilla. Talvella maistuvat puiden kuoret, mikä voi aiheuttaa vahinkoja puutarhoissa.
Rusakolla on keskimäärin kaksi poikuetta vuodessa, joskus jopa neljä. Se synnyttää 2-4 poikasta kasvillisuuden suojaan. Poikaset itsenäistyvät nopeasti.
Rusakon metsästys tapahtuu tyypillisesti lähellä asutuksia ja liikenneväyliä. Rusakkoa metsästetään usein pienimuotoisena seuruemetsästyksenä joko yhden tai muutaman henkilön ajaessa rusakot liikkeelle. Usein käytetään myös karkottavia koiria vauhdittamaan rusakkojen juoksemista passiketjuun asti. Rusakkoja metsästetään myös jäljittämällä sekä karkottavilta, seisovilta koirilta ja ajavilta koirilta sekä jonkin verran myös vahtimalla ruokailupaikoilta.
Uhanalaisuusluokitus elinvoimainen.
Hirvieläimet
Valkohäntäpeura (Odocoileus virginianus)
Valkohäntäpeura elää viljelysalueiden tuntumassa reheväkasvuisissa metsissä ja selviytyy runsaslumisista ja kylmistä talvista tukiruokinnan avulla. Lajia esiintyy tyypillisesti eteläisen ja lounaisen Suomen peltovaltaisilla alueilla.
Valkohäntäpeuran tunnistaa parhaiten muista yleisimmistä suomalaisista hirvieläimistä pitkästä, alta valkeasta hännästä, jonka se häirittynä nostaa varoitussignaaliksi. Karva on kesällä punertavan ruskeaa, syksyllä vaaleanharmaata. Vatsa on vaalea. Vasa on tanakka, neliömäinen, ja sen erottaminen metsäkauriista voi jossain olosuhteissa olla hankalaa. Pukilla on sisäänpäin kaarevat sarvet.
Kiima-aika on marraskuussa ja valkohäntäpeura synnyttää touko-kesäkuussa yleensä yhdestä kahteen vasaa, joskus jopa kolme.
Ravinto vaihtelee vuodenajasta ja tarjonnasta riippuen. Valkohäntäpeura syö luonnosta ruohovartisia kasveja, orasta, puiden ja pensaiden versoja sekä varpuja. Talvella myös mustikka ja kataja ovat tärkeitä ravintokasveja.
Valkohäntäpeurasta on tullut hirven jälkeen taloudellisesti merkittävin riistalaji Suomessa. Vuosisaaliit vaihtelevat riippuen kannan kehityksestä ja sen hoidon tavoitteista. Lajia metsästetään tyypillisesti ajavia mäyräkoiria apuna käyttäen tai vahtimalla ruokailupaikoilta.
Uhanalaisuusluokitus elinvoimainen.
Metsäkauris (Capreolus capreolus)
Metsäkauris on pienin ja siroin Suomessa esiintyvistä hirvieläimistä. Häntä on hyvin lyhyt, eikä se näy juuri lainkaan. Kesällä metsäkauris on punertavan ruskea, vasa selästä täplikäs. Syksyyn mennessä vasan täplät ovat hävinneet. Talvella lajin väritys on kellertävän harmaa. Valkea peräpeili ulottuu reisien takasivuille.
Metsäkauris elää tiheissä, pensaikkoisissa metsiköissä peltoaukeiden laitamilla. Metsäkauris on päiväaktiivinen laji, jonka voi nähdä ravinnonhaussa keskellä päivääkin. Alun perin se on lehtimetsien laji, joka on sopeutunut myös pohjoisempiin metsätyyppeihin. Tukiruokinta on tarpeen erityisesti reuna-alueilla, joilla lajia esiintyy. Runsaimmillaan metsäkaurista esiintyy Etelä- ja Länsi-Suomessa.
Metsäkauris synnyttää yhdestä kolmeen vasaa, jotka syntyvät touko-kesäkuussa. Uroksilla on kesäaikaan reviirit.
Metsäkauriille maistuu kesällä ruohovartiset kasvit. Muina vuodenaikoina maistuvat myös vilja, varvut, puiden ja pensaiden oksat sekä versot, marja ja sienet.
Lajia metsästetään tyypillisesti käyttämällä ajavia mäyräkoiria tai ruokintapaikoilta vahtimalla. Manner-Suomessa ammutaan muutamia tuhansia yksilöitä vuosittain. Ahvenanmaalla eläintiheydet ovat runsaammat ja saalismäärät suhteessa isompia.
Metsäkauriin metsästykseen ei vaadita nykyisin Suomen riistakeskukselta haettavaa pyyntilupaa, vaan pyynti on mahdollista, jos henkilöllä on voimassa oleva metsästyskortti ja lupa metsästää metsäkaurista tietyllä alueella. Saadusta saaliista on kuitenkin ilmoitettava seitsemän vuorokauden kuluessa Suomen riistakeskukselle.
Uhanalaisuusluokitus elinvoimainen.
Kuuntele metsäkauriin ääntä painamalla play-painiketta