Jäljet

Koiraeläinten jälkipainalluksissa erottuu neljä varvasta. Ketun (Vulpes vulpes) etukäpälä on takakäpälää suurempi. Lumijäljistä käpälien koko on hankalasti mitattavissa, mutta hyvissä olosuhteissa ketun etukäpälän painalluksen pituus on 5,5–7 cm ja takakäpälän vastaavasti 5–6 cm. Kettu kulkee useimmiten varpaat supussa, jolloin jälki on selvästi pitkulainen. Vastaavankokoisen koiran jälki on useimmiten pyöreämpi, mutta pelkästään tassun painalluksesta kettua on erittäin vaikea – useimmiten mahdotonta – erottaa koirasta. Upottavassa lumessa kettukin levittää varpaitaan kantopinnan lisäämiseksi, mutta takatassujaan se silti lähes poikkeuksetta pitää melko supussa, siten että keskivarpaiden kynnet muodostavat terävän kärjen.

Ketun etujalan jälki on 5,5-7 cm pitkä, takajalan pienempi. Supikoiran jälki on pienempi ja pyöreämpi. Ketun jäljen helpoimmin tunnistettavia muotoja on helminauhamainen, loivasti polveileva ravijälki.
Kuva: Dick Forsman. Wikman, M. 2005: Lumijälkiopas. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.
Ketunjälkiä ohuessa lumessa. Suurempi jälki on etujalan ja pienempi takajalan jälki.
Kuva: Wikman, M. 2005: Lumijälkiopas. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Ketun jäljet erottaa koirasta parhaiten kulkutavasta. Ketun liikkuminen on aina taloudellista. Upottavassa hangessa takajalka astuu tarkasti etujalan jälkeen. Käyden kettu liikkuu vain silloin, kun se on utelias ja tarkkailee jotakin; myyrän liikkeitä, haaskaa tai jotain muuta houkuttelevaa. Käyntijälki voi olla hyvin mutkitteleva, askel on lyhyt ja askelleveys melko suuri. Käyntiaskelen pituus on mittana melko merkityksetön, sillä se voi vaihdella lähes olemattomasta puoleen metriin aina riippuen siitä, mitä eläin on tekemässä.

Helminauhamainen jälkijono.
Ketulle tyypillinen helminauhamainen jälkijono. Kuva: Henri Mutanen
Jälkiä kaatuneella puunrungolla.
Kettu kykenee tasapainoilemaan puun rungolla ja sen jäljet ovat tällöin hyvin suorassa jonossa. Kuva: Juha Tiainen

Kettu taittaa taivalta ravaten. Reilusti yli 90 % kaikista ketun jäljistä ovat ravijälkiä. Ravi on taloudellinen ja nopea kulkutapa. Upottavassa lumessa takajalka astuu etujalan jättämään jälkeen. Jälkijono on loivasti polveileva, silloinkin kun kettu on ylittämässä aukeaa, jolla ei ole minkäänlaisia kulkuesteitä. Rauhallisen ravin askelpituus on runsaat 60 cm, mutta vauhdikkaassa menossa ravin askelpituus venyy kaksinkertaiseksi. Nopeuden lisääntyessä askelleveys pienenee, ja jälkijono käy helminauhamaiseksi lähes olemattoman askelleveyden johdosta.

Ravijälki risteää jäniksen jälkijonon kanssa.
Ketun ravijälki (pystysuunnassa) risteää metsäjäniksen jälkien kanssa. Kuva: Juha Tiainen

Kantavalla alustalla kettu usein siirtyy vinoraviin. Tässä koiraeläinten yleisesti käyttämässä kulkutavassa eläin ravaa keho vinossa kulkusuuntaan nähden. Vinoravi on erityisen taloudellinen kulkutapa. Normaaliravissa kettu nostaa etujalan pois takajalan alta, niin että eläin askelvaihdossa hetkellisesti irtoaa maasta. Vinoravissa tätä ”hypähdystä” ei tarvita, vaan takajalan voi vapaasti siirtää eteen, koska se on eri linjassa kuin takajalka.

Vinoravissa kaksi jälkeä on aina melkein rinnakkain.
Nopea vinoravi. Kuva: Juha Tiainen

Vain harvoin kettu säntää laukkaan tai loikkaan. Laukka lienee vähän käytetty kulkutapa, sillä loikka on nopeampi, ja kettu lähtee yleensä loikkaan vain paetessaan tai ajaessaan saalista takaa. Useimmiten loikka jää hyvin lyhyeksi ja vaihtuu pian luonteenomaiseen raviin. Syväs-sä, upottavassa lumessa kettu joutuu harvoin loikkaamaan, sillä sen käpälät ovat eläimen painoon nähden melko suuret ja tarjoavat riittävän kantopinnan.

Jälkijono.
Oikealla ketun jälkijono. Vaikka lunta on paljon, ei ketun ole tarvinnut vielä ryhtyä etenemään loikalla. Kuva: Henri Mutanen

Kettu pesii mm. rakennusten ja kivien alla tai luolastossa. Ketun kaivaman luolan voi löytää usein hiekkaharjun rinteestä tai vaikka vanhan soramontun laidalta. Ketun luolastot ovat mäyrään verrattuna vaatimattomampia ja usein niissä on vain yhdestä muutamaan suuaukkoon.

Jälkiä luolan suuaukolla.
Kettu käyttää huonolla kelillä usein päivämakuupaikkanaan myös kivenalusia. Kettu ei ole mäyränveroinen pesänkaivaja, mutta silläkin on yleensä vähintään yksi varauloskäytävä makuupaikastaan. Kuva: Marko Mikkola

Jätökset

Ketun uloste on lähes 10 cm:n mittainen ja toisesta päästään kierteisesti teräväkärkinen. Väri vaihtelee käytetyn ravinnon mukaan. Yleensä ulosteessa näkyy karvoja ja luunsiruja. Hyönteisiä kettu syö säännöllisesti, joten niiden kitiiniosia löytyy ulosteesta. Kesällä ja syksyllä kettu syö marjojakin, ja silloin marjat värjäävät ulosteen. Ketun uloste on myös signaali muille ketuille, joten eläin ulostaa usein paikoille, joista haju tehokkaasti leviää ympäristöön.

Jätös lumessa, ulostepötkö on toisesta päästään suippeneva..
Ketun pitkulainen uloste. Kuva: Juha Tiainen
Merkkauskumpare.
Kettu kiertää usein muuta maastoa korkeampien kohtien kautta ja merkkailee kulkiessaan. Kuva: Juha Tiainen
Ketun- ja ahmanjäljet samalla polku-uralla.
Ketun ja ahman jäljet yhtyvät. Toisen pedon jäljiltä voi löytyä haaska tai jotain muuta syötävää. Kuva: Juha Tiainen
Ketun- ja mäyränjäljet rinnakkain.
Ketun ja mäyrän jäljet ovat kutakuinkin saman kokoiset. Ketulla on koiraeläimille tyypillisesti neljä varvasta ja kynttä, mäyrällä niitä on puolestaan näätäeläimille tyypillisesti viisi. Kuva: Juha Tiainen

 

Naali

Naalin levinneisyysalue on pohjoisimmassa Lapissa. Piirroskuvassa naali valkeassa talvikarvassa

Jäljet

Naalin (Alopex lagopus) jälkipainallus on tyypillinen koiraeläimen jälki, jossa erottuu neljä varvasta. Etukäpälän jäljen pituus jää lähes poikkeuksetta alle 6 cm:n. Takakäpälä on pienempi, noin 5–5,5 cm. Naalin varvasanturat ovat melko pyöreät ja poikkeavat selvästi ketun pitkulaisista varvasanturoista. Naalin jälkipainallus on lähes supikoiramaisen pyöreä. Etukäpälän kynnet ovat silmiinpistävän pitkät. Pitkät kynnet voivat olla sopeuma kaivamiseen, sillä naali kaivaa laajan pesäluolaston, johon johtaa lukuisia sisäänkäyntiaukkoja. Käpälien alapinnat ovat karvapeitteiset. Etenkin talvella jalkapohjien karvoitus on tuuhea, minkä johdosta naalin jälkipainallukset eivät ole teräväreunaisia. Kovalla alustalla etukäpälän jälkeen piirtyy melko usein myös ranneanturan jälki, ja jopa viides varvas voi jättää jäljen.

Naalin etujalan jälki on 5,5-6 cm, takajalan pienempi. Jälki on pienempi kuin ketulla. Ravijäljen erottaminen ketun jäljestä voi olla hankalaa. Naalin yleisin kulkutapa on rauhallinen laukka.
Kuva: Dick Forsman. Wikman, M. 2005: Lumijälkiopas. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä

Turkistarhoista karanneita naaleja voi tavata koko maassa. Tarhatut siniketut ovat villejä naaleja kookkaampia. Tarhoissa on tietoisesti pyritty jalostamaan eläinten kokoa suuremmaksi. Suurimmat tarhanaalit voivat olla lähes 15 kiloa painavia jättiläisiä. Tassujen koko ei ole kasvanut samassa suhteessa kuin paino, joten tarhakarkurit uppoavat lumeen lähes samalla tavalla kuin saman kokoinen koira. Tarhasta karanneen siniketun jäljen tunnistaminen eteläisessä Suomessa onkin todella visainen ongelma, joka helposti jää kokonaan ratkaisematta.

Tuiski on peittänyt naalin laukkajälkiryhmän keväthangella.
Kuva: Wikman, M. 2005: Lumijälkiopas. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Ravi ei ole naalille tyypillisin kulkutapa. Upottavassa lumessa ravi on silti taloudellisin tapa liikkua. Naalin raviaskel on selvästi lyhyempi kuin ketun: askelpituus on 50–70 cm.

Kun kettu lähes aina taivaltaa ravaten, naalin yleisin kulkutapa on rauhallinen laukka. Laukka on ravia nopeampi kulkutapa. Talviset tunturit eivät tarjoa naaleille paljon ravintoa, joten eläimet joutuvat kulkemaan pitkiä matkoja. Myös toinen tunturin asukas, ahma, kulkee tavallisimmin laukkaamalla. Kulkutapa lienee sopeutuma pitkien matkojen taittamiseen ravinnon hankinnassa. Rauhallisen ”matkalaukan” askel on melko lyhyt, vain 80–100 cm. Toisen etujalan ja vastakkaisen puolen takajalan jäljet sijoittuvat jälkiryhmässä lähekkäin. Keskiryhmän etupuolelle osuu takajalka ja taakse jää vastakkaisen puolen etujalan jälki. Laukan nopeutuessa keskiryhmän jäljet erkanevat toisistaan ja jälki muistuttaa ravijälkeä.

Naalin loikkajälki muistuttaa jäniksen jälkeä. Loikan pituus on yli metrin, ja askel voi venyä lähes puoleentoista metriin. Naali harvoin loikkaa pitkiä matkoja; loikkaan se lähtee vain paetessaan tai saalistaessaan. Syvässä upottavassa lumessa lyhyt loikka on joskus helpoin tapa liikkua.

Naalin käyntijälkiä upottavassa kinoksessa.
Kuva: Wikman, M. 2005: Lumijälkiopas. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä.

Jätökset

Naalin ulosteet ovat pienempiä kuin ketun ulosteet, joita ne muuten muistuttavat. Ne ovat toisesta päästään kierteisin teräviä. Ulosteissa on yleensä paljon karvoja.

 

Toteutettu yhteistyössä:

Logo Suomen Metsästäjäliitto ry. Logo Luonnonvarakeskus. Logo Suomen riistakeskus.