Erilaiset vaihettumisvyöhykkeet ja korvet ovat metsäkanalintujen avainelinympäristöjä. Vaihettumisvyöhykkeitä ovat esimerkiksi suon ja kankaan välinen vyöhyke sekä metsään rajautuvan pellon tai vesistön reunavyöhyke.
Avainelinympäristöt ovat metsäkanalintujen tärkeimpiä poikue-elinympäristöjä, jotka tarjoavat ravintoa ja suojaa. Suojaa muodostuu monimuotoisesta kenttä- ja pensaskerroksesta ja puuston tiheys- ja kokovaihtelusta. Runsas hyönteislajisto ja varpukasvit puolestaan tarjoavat poikueille ravintoa.
Kohteiden hoidossa on tärkeää säilyttää niiden luontainen vesitalous ja puuston rakenteellinen monimuotoisuus. Kaavamaista hoitoa on syytä välttää. Hoidossa tulee luoda monimuotoinen puustorakenne, joka koostuu eri puulajeista ja erikokoisista puista.
Vaihettumisvyöhykkeet
Soiden ja metsien vaihettumisvyöhykkeet ovat omaleimaisia kohteita, joiden välityksellä suot kytkeytyvät vesitaloudellisesti yhteen ympäröivien metsien kanssa. Niillä kasvaa yleensä runsaasti mustikkaa ja hyönteisravinnon määrä pinta-alaa kohden on moninkertainen kangasmetsiin verrattuna.
Suon ja kankaan välisten vaihettumisvyöhykkeiden tilaa voidaan kohentaa jättämällä vaihettumisvyöhykkeen kunnostusojitukset tekemättä, ennallistamalla vesitalous ja säilyttämällä vyöhykkeet puustoisina hakkuissa. Avonaisen suon ja puustoisen reuna-alueen tavoitteena on saada aikaan liukuma, jossa puuston koko kasvaa vaiheittain suolta kivennäismaalle siirryttäessä. Kivennäismaan puolella vaihettumisvyöhykkeen käsittelyn tavoitteena on erirakenteinen puusto. Avoimen alueen reunalla on tärkeää säilyttää matalakasvuista suojaa.
Vaihettumisvyöhykkeiden hoito on järkevää kytkeä ympäröivien alueiden muuhun metsänhoitoon. Metsänkäsittelyssä ne voidaan käsitellä yhdessä muun metsikön kanssa tai rajata omaksi kuviokseen. Luonnontilainen tai sen kaltainen suon ja kankaan välinen vyöhyke tulee jättää kokonaan käsittelyiden ulkopuolelle.
Omaksi kuviokseen rajatuilla vaihettumisvyöhykkeille sopiva hakkuutapa on usein poimintahakkuu, jossa puusto säilyy vaihtelevana. Kohteita ei raivata, jotta varvustoa säästyy. Ajourat suunnitellaan niin, että maanpintaa rikkoutuu mahdollisimman vähän ja eikä suoria reuna-alueita muodostu. Tarvittaessa ajourat kannattaa suunnitella poikittaissuuntaisiksi pistoiksi.
Kunnostusojituksessa kankaan puoleinen niskaoja kannattaa jättää perkaamatta ja vaihettumisvyöhykkeen puolella olevat ojat voi siirtää kauemmas herkästä vyöhykkeestä. Tämä palauttaa vaihettumisvyöhykkeen vesitaloutta. Vaihettumisvyöhykkeet rajataan kunnostusojitusten ja kantojen noston ulkopuolelle.
Suon ja kankaan rajalle kannattaa luoda vaihteleva, vähintään 5–10 metrin suojavyöhyke. Luontaisesti vaihettumisvyöhykkeet voivat olla jopa satoja metrejä leveitä.
Katso video
Korvet
Korvet ovat elinympäristöinä tärkeitä metsäkanalintujen lisäksi monille uhanalaisilla lajeille. Puuntuotantoon käytettäviä korpia tulee käsitellä siten, ettei niiden luontainen vesitalous tai pienilmasto vaarannu. Korpiin sopivat hyvin eri-ikäisrakenteiset poiminta- ja pienaukkohakkuut sekä luontainen uudistaminen.
Hakkuut on paras toteuttaa pesimäajan ulkopuolella, mahdollisuuden mukaan routakaudella tai maan ollessa kuivaa ja kantavaa, jolloin maanpinnan vauriot on helpompi välttää. Korpiin ei suositella ojitusta tai ojitusmätästystä, sillä ne aiheuttavat kohteen pysyvän kuivumisen.
Katso aiheesta video.
Peltojen reunat
Peltojen reunoilla on monenlaisia vaihettumisvyöhykkeitä – avoimia niittymäisiä, puoliavoimia tai sulkeutuneita hakamaita ja monikerroksellisia reuna-alueita. Vyöhykkeiden leveys vaihtelee noin viidestä kolmeenkymmeneen metriin.
Pellon reunametsien hoidossa korostetaan puoliavoimuutta. Harvennuksissa reunapuusto harvennetaan voimakkaasti poistaen peltoa varjostavaa puustoa. Harvennuksissa suositaan lehtipuustoa havupuuston kustannuksella. Erityisesti marjovat lajit, kuten pihlaja, tuomi, paatsama, tammi ja pähkinäpensas säästetään mahdollisuuksien mukaan. Myös vanhat järeät puuyksilöt, kuolleet puut sekä kiviaidat ja kivikasat on hyvä kiertää. Yksittäisille maisemallisesti tärkeille puille voidaan harvennuksissa tehdä tilaa.
Rantametsät ja pienvedet
Vesistöihin rajautuvat vaihettumisvyöhykkeet ovat lajirikkaita elinympäristöjä. Rantametsät pidättävät kiintoaineita ja ravinteita valumavesistä, niiden hoidossa vesiensuojelu on tärkeää. Lisäksi ne ylläpitävät kosteaa ja varjoisaa pienilmastoa ja vakauttavat rantapenkkoja juurillaan.
Rantametsien hakkuissa vesistön rannalle tulee säästää puustoinen suojavyöhyke, jonka leveys vaihtelee maanpinnan kaltevuuden, maalajin ja vesistön luonteen mukaan. Suojavyöhykkeellä voidaan tehdä harvennushakkuita, mutta raivausta ja maanpinnan rikkomista tulee välttää. Harvennuksissa säästetään puuntuotannollisesti vähäarvoisia lehtipuita, kuten leppäryhmiä ja pensaita.
Purojen, norojen, lähteiden ja jokien ympärillä on tärkeää säilyttää varjoinen pienilmasto sekä puuston kerroksellisuus. Kohteille sopivat hyvin metsän peitteisyyttä ylläpitävät eri-ikäisrakenteisen kasvatuksen menetelmät, joissa metsä uudistetaan vähitellen alikasvoksesta.
Metson soidinalueet
Metson soidinalueella on erityisasema riistan elinympäristöjen hoidossa. Soidin koostuu metsokukkojen reviireistä ja soidinpaikasta. Soidinalueet sijaitsevat yleensä laajoilla (noin 300 ha) yhtenäisillä metsäalueilla. Tiedot soitimesta kannattaa tallentaa metsäsuunnitelmaan.
Metson soidinalueen käsittelyssä tavoitteena on metsäpeitteisyyden säilyttäminen. Alueella tehtävistä hakkuista tulee säilyttää puustoinen yhteys varttuneeseen metsään. Soidinpaikka ei saa jäädä uudistusalojen ympäröimäksi.
Soidinpaikan ihanne on tiheydeltään vaihteleva peitteinen männikkö tai havusekametsä. Soidinpaikalla suositellaan puustonkasvatusajan pidentämistä ja uudistusvaiheessa varovaisia toimenpiteitä. Toisaalta soidinpaikalla osa harvennuksista voidaan tehdä tavallista aikaisemmin. Soidinkeskus on hyvä rajata hakkuiden ulkopuolelle, mutta suurella soidinpaikalla voidaan tehdä varovaisia pienaukko-, väljennys- tai erirakenteisuutta lisääviä hakkuita.
Soidinpaikalla tulee välttää hakkuita soidinten aikaan (Etelä-Suomi 15.3.–20.5. ja Pohjois-Suomi 1.4.–20.5.).
Soidinalueen tavoitekuva:
- metsolle sopivan metsän peitteisyys yli kolmannes, mieluiten yli puolet soidinalueen pinta-alasta
- soidinalueesta yhtäaikaista uudistusalaa enintään 8 hehtaaria
- uudistusalojen leveys korkeintaan 300 metriä
- uudistusalojen väliin jätettään vähintään 100 metrin soveliaan metsän käytävä
- alle puolen kilometrin päässä soidinpaikasta uudistusalan koko korkeintaan 4 hehtaaria
- osalla kuvioista ensiharvennus voidaan tehdä tavanomaista aikaisemmin
Katso video
Vähätuottoiset turvemaat
Vähätuottoiset suot, joiden puuston vuotuinen kasvu jää alle kuutiometriin, ovat kunnostusojituskelvottomia, eikä niitä koske uudistamisvelvoite. Ne voivat soveltua kunnostettavaksi riistasoiksi.
Vähäpuustoisten soiden riistataloudellisella kunnostamisella ei menetetä puuntuotantomahdollisuuksia, mutta luodaan elinympäristöjä suolajistolle, kuten vesi- ja kahlaajalinnuille. Riistalinnuista kunnostamisella lisätään riekon ja metsähanhen elinympäristöjä sekä teeren soidinpaikkoja.
Katso aiheesta video (youtube.com).
Turvemaiden kunnostamisessa poistetaan ojituksen jälkeen kasvanut puusto sekä palautetaan luontaista vesitaloutta. Tämä edellyttää yleensä ojien tukkimista. Vaikka uudistamisvelvoite ei koske kitumaita, tulee niille metsälain mukaan jättää puustoa 20 runkoa hehtaarille. Myös kelot ja iäkkäät alkuperäispuut säästetään. Kunnostettavan suon reunametsässä on tärkeää säilyttää suojaa luovaa alikasvosta.
Ojien tukkiminen ja patoaminen:
- huolellinen vaaitus
- ympäröivän alueen valumavesien ohjaaminen kunnostettavalla kohteelle
- ojien täyttö aloitetaan yläjuoksulta
- ojat täytetään niin, että ojankohta säilyy tiivistyksen jälkeen ympäristöään korkeammalla
- rakentamalla pintavalleja voidaan levittää vesi tasaisemmin kunnostettavalle alueella
